1 Leena Kakkori & Rauno Huttunen FENOMENOLOGIA, HERMENEUTIIKKA JA FENOMENOGRAFINEN TUTKIMUS Johdanto Hermeneutiikka ja fenomenologia ovat molemmat filosofisia suuntauksia, joilla on oma perinteensä ja lähtökohtansa. Niiden historiassa löytyy yhtymäkohtia, mutta niiden välillä on olemassa perustavanlaa- tuinen jännite tai ristiriita. Fenomenologia määritellään yleisellä tasolla tutkimukseksi ilmiöiden ole- muksista ja hermeneutiikka tulkinnan opiksi. Koska niin sanotussa fenomenologisessa metodissa pa- nostetaan kokemuksen analysointiin, on ihmistieteellisessä tutkimuksessa ajateltu, että kokemuksen empiirisessä tutkimuksessa on luontevaa ottaa lähestymistavaksi fenomenologia. Kun tutkimuksen kohteena on ymmärrys, ajatellaan, että hermeneuttinen tutkimusote sopii siihen par- haiten. Kokemus ja ymmärtäminen ovat kuitenkin niin fenomenologisen kuin hermeneuttisen tutki- muksen kannalta keskeisiä elementtejä. Tutkimusta ei tee fenomenologiseksi pelkästään se, että tutki- taan kokemusta ja vastaavasti tutkimusta ei tee hermeneuttiseksi pelkästään se, että tutkitaan ymmär- rystä ja tulkintaa. Fenomenografia taas empiirisenä tutkimusotteena ei nimestään huolimatta ole feno- menologian haara tai sen käytännön sovellus. Sillä on kuitenkin yhteys sekä fenomenologiaan että hermeneutiikkaan. Fenomenografista tutkimusotetta käyttävä tutkija on syytä tuntea fenomenografian filosofinen konteksti, jotta tutkimus olisi tasokas ja uskottavaa (ks. Huusko & Paloniemi 2006, 170) Fenomenologian varsinaisena isänä ja perustajan voidaan pitää filosofi Edmund Husserlia. Hans-Georg Gadamer taasen tunnetaan filosofisen hermeneutiikan perustajana. Martin Heidegger asettuu näiden kahden saksalaisen filosofin väliin, ollen Husserlin oppilas ja Gadamerin opettaja. Näiden kolmen edustamat ja kehittämät filosofiat eivät kuitenkaan ole nähtävissä yhtenäisenä jatkumona toisesta toi- seen, vaan jokainen edustaa omaa filosofista ajattelu tapaa. Hermeneutiikan ja fenomenologian välillä on yhteys, mutta se on monimutkainen ja vaatii rajauksia ja määritelmiä niin hermeneutiikkaan kuin fenomenologiaan. Siksi esimerkiksi Max van Manenin (1990) kehittämä hermeneuttis- fenomenologinen tutkimusote on erittäin kunnianhimoinen ja sisäisesti jännitteinen (ks. Kakkori 2009a). Erityisesti saksankielisellä alueella fenomenologiaa on kehitetty kasvatustieteen alalla metodiksi. Esi- merkkeinä mainittakoon Alois Fisher, Rudolf Lochner, Käte Meyer-Drawe, Wilfried Lippitz, Wolfgang Sünkel, Klaudia Schultheis ja Klaus Prange. Fisher ja Lochner kehittivät jo ennen II maailmansotaa deskriptiivisen pedagogiikan koulukunnan Husserlin fenomenologian pohjalta. Fisherin pyrkimyksenä oli konstruoida kasvatukselle ehdoton perusta ja kuvaus puhtaasta kasvatustilanteesta. Deskriptiivinen pedagogiikka erosi kuitenkin nopeasti husserlilaisesta fenomenologiasta ja kehittyi Lochnerin toimesta positivistisen kasvatustieteen suuntaan. (Siljander 1991, 1.) Meyer-Drawen tuoreempi fenomenologi- nen kasvatustiede on vaikuttanut fenomenografian teoriaan (Kroksmark 2007). Ference Martonin perustamana fenomenografinen tutkimusote sijoittuu filosofiselta perustaltaan feno- menologian ja hermeneutiikan välimaastoon. Marton itse on useasti tuonut esille fenomenografisen