Katsaus TOINI HARRA, VIRPI ARALINNA, MAIJA HEIKKILÄ, RIITTA KORKIATUPA, KARI LÖYTÖNEN JA RIITTA ONKALO-OKKONEN Duodecim 2006;122:554–62 Kohti toimintakyvyn kokonaisvaltaista arviointia Kokonaisvaltaisen kuvan saaminen sairaan ihmisen toimintakyvystä ja elämäntilanteesta on ajankohtainen kysymys. Yhtenä vaihtoehtona on esitetty näkökulman laajentamista sosiosomatiikkaan. Käytännön kiireessä joudutaan kuitenkin liian usein rajoittumaan vain taudin oireisiin ja fysiologisiin muutoksiin. Tässä katsauksessa tuodaan toisena vaihtoehtona monitieteinen yhteistyö. Esimerkkinä tarkastellaan neljää toimintaterapiassa käytettyä arviointimenetelmää ja niistä saatavaa hyötyä hoidon optimoimiseksi ja poti- laan tilanteen ymmärtämiseksi kokonaisvaltaisemmin erityisesti kroonisissa ja etenevissä sairauksissa. Arviointimenetelmien lisäarvojen osoittamiseen käytetään ICD-luokittelun täydennykseksi suunniteltua International Classification of Functioning (ICF) -luokitusta. K liinisen lääketieteen yhtenä haasteena ovat moniongelmaiset potilaat, jotka kärsivät mm. kroonisesta kivusta, päihteiden käy- töstä ja syrjäytymisestä (Turunen ym. 2004). Ongelman juuret ovat yhtäältä siinä, että lääke- tieteellistä diagnoosia ei pystytä tekemään vain häiriöiden perusteella, vaikka juuri ne haittaa- vat potilaan toimintaa ja hyvinvointia. Toisaal- ta vaikka diagnoosiin päästäisiinkin, potilas ei välttämättä sitoudu hoitoon tai hänen elämän- tilanteensa ja elämäntapansa haittaavat hoidon toteutusta. Haastavaksi tilanteen on tehnyt se, että biolää- ketieteeseen nojaavassa terveydenhuollossa hoito ilman diagnoosia on pitkään käsitetty puoska- roinniksi. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella psykiatrit Adolph Meyer ja August Hoch etsi- vät mielen sairauksien syitä sekä hoitokeinoja biososiaalisista tekijöistä (kuten ajankäytöstä ja suhtautumisesta esim. työhön) sekä yksilöllisis- tä tavoista ja tottumuksista. Heidän toiminnan ja osallistumisen näkökulmansa (the practice of medicine as an art) joutui kuitenkin väistymään moderniin tieteeseen ja laboratoriotutkimuksiin luottaneen behavioristisen näkökulman tiel- tä (the practice of medicine as a science) (Noll 1999). 1900-luvun huima tieteellinen ja tekninen kehitys on johtanut näkökulmien muutoksiin myös lääketieteessä. Esimerkiksi vuoden 2005 Lääkäripäivillä käydyssä Käypä hoito -keskus- telussa tunnustettiin potilaan kokonaisvaltainen tunteminen tärkeäksi tekijäksi hoidon onnistu- misen kannalta erityisesti kroonisissa ja etene- vissä sairauksissa. Kokonaisvaltaisuuden arvostus näkyy myös niissä lääketieteellisissä toimintakyvyn arvioin- neissa, joissa hyödynnetään toisten tieteenalojen antamaa lisätietoa. Esimerkiksi toimintaterapia- arvioinnin on sanottu tuovan merkittävän lisän yläraaja- ja selkäsairauksista kärsivien potilaiden arviointiin erityisesti moni- ja vaikeavammaisten hoidossa (Hurri 2004), ja psykiatriassa toimin- taterapia-arviointeja pyydetään kokonaisvaltai- sen kuvan saamiseksi potilaan toimintakyvystä (Heikman 2004). T. Harra ym.