Ennen ja nyt - Historian tietosanomat Mikä tekee ”sota-ajasta” muistettavan? Sota ja kollektiivinen muistaminen Kirjoittanut Tuomas Tepora Julkaistu 2015-08-11 11:08:36 Mitä tarkoittaa ”sota-aika”? Milloin vallitsee sota-aika? Kuinka sota, tunteet ja ajan ymmärrys liittyvät toisiinsa? Useimmille suomalaisille sanasta ja käsitteestä ”sota-aika” tulee ensimmäisenä mieleen toisen maailmansodan aika Suomessa, johon liittyy nostalgiaa, joskus jopa hartautta. Ylitsevuotava isänmaallinen paatos ja sen herättämä ärtymys kuuluvat myös sota-ajan loihtimiin tuntemuksiin ja mielleyhtymiin. Vanhemmat kansalaiset muistavat ajan omakohtaisesti ja heidän mielessään omat kokemukset ovat saattaneet nivoutua kollektiivisen muistamisen ja historiakulttuurin tuottamiin mielikuviin sota-ajasta. Tämä tulkinta on puolestaan välitetty jälkipolville. Mutta myös sota-ajan kipeät kokemukset, ne joille ei ole löytynyt mielekkäitä merkityksiä, ovat vielä läsnä. Sota-ajalla on eittämättä keskeinen asema suomalaisissa identiteeteissä, minkä tutkimuskin on osoittanut. [ 1] Toisinaan julkisuudessa ihmetellään, miksi toinen maailmansota on niin hallitseva osa suomalaista historiakulttuuria. Mikseivät arkiset muistot ja kertomukset voisivat olla merkittävämpi osa kollektiivista muistamista ja juhlintaa, kuin ne nyt ovat? Eikö olisi mahdollista juhlistaa vaikkapa hyvinvointivaltion rakentamista? Mutta miten? Tavallista arkea on vaikea juhlistaa arjessa. Tämä artikkeli pyrkii lyhyesti hahmottamaan kolme ”sota-ajalle” tyypillistä ajan ja paikan kokemistapaa, jotka auttavat ymmärtämään sota-ajan sitkeää merkitystä kollektiivisessa muistamisessa ja yleisessä historiakulttuurissa. Ne ovat: 1. syklisen ja lineaarisen aikakäsityksen kohtaamisesta syntyvät merkitykset; 2. sota-aika merkityksiä kiteyttävänä Tapahtumana; ja 3. sota-ajan suhde laajempaan kulttuuriseen muistiin. Nämä ajan ja paikan käsitykset viittaavat ”sota-ajan” myyttisyyteen, jota pohditaan lopuksi. Artikkelissa ei pyritä suinkaan rajoittamaan kokemistapoja näihin kolmeen, vaan tarjoamaan välineitä tuleville analyyseille. Sota-ajat toimivat yleisinä kollektiivisen muistamisen kiinnekohtina ja niin henkisestä kuin aineellisesta tuhoisuudesta huolimatta ehtymättöminä merkitysten lähteinä. [ 2] Kun länsimaissa puhumme sotien välisestä ajasta ja sotien jälkeisestä ajasta, ymmärrämme välittömästi mihin sotiin aikamääreillä viittaamme. Samalla nämä käsitteet antavat ymmärtää, että sota-ajassa itsessään on jotakin erityistä, tavanomaiselle aikakäsitykselle vierasta. Sota-aika on poikkeama lineaarisesti etenevässä ajassa. Se katkaisee arjen, murskaa tavanomaiset tulevaisuuden odotukset ja häivyttää rajan tulevaisuuden ja menneisyyden välillä. Inhimillisenä kokemuksena sota-ajalla on erityinen, puhutteleva luonne. Tunteet, joita on joskus pidetty historiantutkimuksen ylijäämänä, koska niitä on hankala täsmällisesti tavoittaa tai käsitteellistää, ovat läheinen osa muistamista. Siksi aikaan ja muistamiseen keskittyvän tutkimuksen on tarpeellista lyhyesti esitellä käsitteitä, jotka mallintavat yksilön, ryhmän ja tunteiden vuorovaikutusta. Ihminen kuuluu samanaikaisesti useampaan oman muistin ja tuntemistavan omaavaan ryhmään. Näiden yhteisöjen kautta rakennetaan henkilökohtaista identiteettiä, mutta yksilö voi myös vaikuttaa näiden toisiinsa limittyvien, jaettujen tunnenormien yhdistämien ryhmien itseymmärrykseen. [ 3] Tunnenormisto tarkoittaa instituutioiden ja sosiaalisten käytäntöjen asettamia odotuksia tunteiden ilmaisulle. Samalla tämä ”tunnehallinto”, asettaa myös rajoja rikottaviksi, sillä William Reddyn mukaan vallitsevaa tunteiden ilmaisua ja ”oikeanlaista” tuntemista suosivat järjestelmät ja käytännöt muuttuvat ajan ja paikan mukana. [ 4] Jaetun yhteisöllisen muistin ja symbolien kautta toimiva kollektiivinen muistaminen [ 5] liittyy läheisesti jaettujen tunnenormien varaan muodostuvan ”tunneyhteisön” käsitteeseen. Ryhmäidentiteetti näyttäisi sisältävän jonkin muistettavan avaintapahtuman tai -tapahtumia, joihin ryhmän jäsenillä on emotionaalinen suhde. Tämä suhde rakentuu sekä henkilökohtaisen tunnesiteen, avaintapahtumasta kertovien toisten ihmisten että laajemmin kulttuuristen representaatioiden kautta. Muistamista ajassa muuttuvana ja affektiivisena ilmiönä on siksi hedelmällisintä tarkastella isomman yhteiskunnan sisäisten pienryhmien ja laajemman kokonaisuuden välisenä vuoropuheluna. [ 6] Lisäksi on huomioitava, että ”trauman” käsite on inflatorinen ja siksi epätäsmällinen. Kipeillä kokemuksilla on aste-eroja ja ehkä siksi lääketieteellisen ja yksilötason termin käyttämisen sijasta on parempi soveltaa kulttuurisen trauman käsitettä. Sen määritelmänä on yhteiskunnan tai yhteiskunnan sisäisen ryhmän identiteettiin liittyvä tunteellinen särö, jota vastaan ryhmä on kehittänyt monia muistamisen strategioita. Näitä voivat olla esimerkiksi kieltäminen tai vaikeiden tunteiden ja kokemusten kääntäminen positiivisiksi ja rakentaviksi. Muistaminen ei kuitenkaan ole kivettynyttä toimintaa ja siksi kulttuurisen trauman käsite tarjoaa mahdollisuuden identiteetin aktiiviselle muokkaukselle ja muutokselle. Usein sotaan liittyvä kulttuurinen trauma ei ole pysyvä identiteetti, vaan sosiaalisesti muokkautuva, historialliseen muutokseen vastaava ilmiö. Kaikista menneisyyden kipeistä kokemuksista ei tule muistettavia traumoja, kun taas jotkin kokemukset korostuvat. [ 7] Edellä kuvailtu monitasoinen lähestyminen on tarpeen analysoitaessa erityisesti modernia kansallisvaltioiden välistä tai sisäistä sotaa. Esimerkiksi toisen maailmansodan aika on tuottanut paitsi yksilöllisiä avainkokemuksia, myös koko yhteiskuntaa koskettavia muistin kohteita ja symboleita, identiteetin lähteitä ja uudelleen arviointia sekä yhteisöllisesti kontrolloituja tunteenpurkauksia. SYKLISEN JA LINEAARISEN AIKAKÄSIT YKSEN LEIKKAUSPIST E Jenny Edkins kirjoittaa kriisin kokemukseen liittyvästä trauma-ajasta, jota määrittää syklisyys. Kriisissä, kuten esimerkiksi sotakokemuksessa, tulevaisuuteen suuntautunut, mutta menneisyydestä rakentava ajan ymmärrys murtuu jättäen ihmiset tai ihmisryhmät elämään toistuvasti uudelleen vaikeita kokemuksia vailla siltaa tai suuntaa menneisyydestä tulevaisuuteen. Koska arjen perusominaisuus on ennakoitavuus, sodan jälkeinen tarve irrottautua tästä ”pakottavasta muistamisesta” ja palauttaa lineaarinen ajan ymmärrys on luonnollista. Rauhaan palaavassa yhteiskunnassa politiikan tehtävänä on kieltää sodan traumaattisuus ja luoda sodasta merkityksellinen muistamisen kiinnekohta. [ 8] Edkinsiä seuraillen sota-ajan erityisyys kollektiivisen ajanlaskumme tahdittajana liittyy siis trauman kieltämiseen ja ”väärään” tietoisuuteen, joka ei kuitenkaan onnistu tuhomaan sodan traumaa. Trauma sysätään taka-alalle, josta se säteilee yhteiskunnalliseen elämään. Se säilyy haavana, jota laastaroidaan muistomerkeillä, historiankirjoituksella ja populaarikulttuurin tuotteilla. Trauman sanoittaminen on vaikeaa, siksi suuri osa sotien muistamisesta on yksinkertaistavaa ja etenkin voittaneissa yhteiskunnissa sankaruutta korostavaa. Yksi trauman (myös kulttuurisen) emotionaalisista tunnusmerkeistä on turvallisuuden tunteen katoaminen. Ihmisen luottamus omaan yhteiskuntaan tai yhteisöön on säröytynyt. Sodassa valtion väkivaltamonopoli pakkokeinoineen omiin kansalaisiinsa nähden tulee todeksi. Tämä ei koske vain aseistakieltäytyjiä vaan viimekädessä kaikkia rivikansalaisia – sotaan lähteminen tai puolustautuminen voi olla oma, perusteltu valinta, mutta lopulta kyse on velvollisuudesta, josta laistamisesta ei selviä ilman seuraamuksia. Vihollisen uhkan todellisuutta tämä oivallus ei vähennä, vaan lisää entisestään sodan todellisuuden musertavuutta. Siksi sotaan liittyvän kulttuurisen trauman työstäminen on poliittisesti hankalaa. Vallankäyttäjien näkökulmasta trauman tunnustaminen tarkoittaisi kansalaisiin kohdistuvan tuhovoiman tunnustamista. Tämä konkreettinen ymmärrys vallan armottomuudesta saattaisi olla yksi yhdistävä nimittäjä kulttuuristen traumojen välillä. [ 9]